Ed Gein ja harmaan sävyt

 

Katsoin juuri Netflixin Monster -sarjan kolmannen tuotantokauden, joka kertoi Ed Geinin hirvittävän tarinan, ja mieleeni tuli sama ajatus kuin edeltäviä kahta kautta katsoessa: On todella hienoa ja tärkeää että tässä mustavalkoisessa kahtiajakautumisen ajassa tehdään sarja historian hirvittävimmistä murhaajista ilman että sorrutaan kauhistelemaan heidän “pahuuttaan”, vaan sen sijaan yritetään ymmärtää ja selittää mikä heidät on ajanut tekemään kauheita tekojaan. 

Maailma on monimutkainen paikka ja me ihmiset yritämme saada siitä tolkkua yksinkertaistamalla asioita opittujen kaavojen mukaan. Tämä johtaa usein siihen että emme näe sitä valtavaa harmaan sävyjen kirjoa josta maailma oikeasti koostuu, vaan tummennamme ja vaalennamme sen sävyjä niin että asiat näyttävät lopulta mustavalkoisilta. Totuus on ettei ole olemassa hyviä tai pahoja ihmisiä. Kukaan ei ole vain syyllinen tai vain uhri, me olemme kaikki sekä syyllisiä että uhreja. Ja koska uhrin syyttäminen ei ole humaania toimintaa, voi asian riisua muotoon: Me olemme kaikki uhreja. Ed Gein oli olosuhteidensa ja geeniperimänsä uhri, samoin Hitler tai Putin tai Trump. Terve ihminen, joka on saanut lapsena rakkautta ja turvaa, nuoruudessaan tukea ja ymmärrystä ja aikuisena löytänyt paikan yhteiskunnasta, ei halua tappaa tai kiduttaa ketään eikä koe tarvetta tuhota kansoja tai lietsoa sotia oman etunsa tähden. 

Seuraavaksi tätä lukeva oikeistolai… siis maailmaa mustavalkoisin lasein katsova ihminen kysyy: Jos kaikki ovat vain uhreja niin sun mielestä ei sitten varmaan kuuluisi ketään rankaista rikoksista? No, tottakai meillä täytyy olla rangaistusjärjestelmä joka toimii jonkinlaisena pelotteena niille ihmisille joiden olosuhteet ja perimä on ajanut heidät pisteeseen jossa inhimillinen myötätunto on hämärtynyt niin ettei se yksistään toimi esteenä toisen ihmisen koskemattomuuteen kajoamiselle. Rangaistusjärjestelmän ydinajatus ei kuitenkaan pitäisi olla “silmä silmästä”, vaan rikosten ennaltaehkäisy ja rikoksentekijöiden hoitaminen, sillä rikoksen tekijä ei ole paha ihminen joka on valinnut rikollisen tien, vaan epäterve henkilö joka tarvitsee apua sopeutuakseen takaisin yhteiskuntaan tai äärimmäisissä ja harvinaisissa tapauksissa pysyäkseen poissa sieltä. 

Mustavalkoinen maailmankuva näkyy monen ihmisen ajattelussa myös muilla elämänalueilla. Varsinkin oikeiston puolella tuntuu olevan yleistä jaotella ihmisiä hyviin ja pahoihin, ahkeriin ja laiskoihin tai taitaviin ja taitamattomiin. Ajatellaan että ihminen on ohjaksissa oman elämänsä tiellä ja perimä tai ulkoiset olosuhteet ovat vain pieniä mutkia tai pomppuja tiessä, jotka taitava, ahkera ja hyvä ihminen ohittaa pienellä ohjausliikkeellä helposti. Todellisuudessa on enemmänkin niin että perimä ja ulkoiset tekijät määrittävät onko ajettava tie sileä valtatie vai mutainen polku, onko alla luksusauto vai polkupyörä ja ohjataanko ajokkia sokeana tai ilman käsiä. 

On toki helppoa katsoa maailmaa niin kovan kontrastifiltterin läpi että kaikki näyttää mustavalkoiselta, jolloin voi tuomita ihmiset hyviin ja pahoihin heidän tekojensa tai jopa ajatustensa mukaan. Mutta jos maailmaa katsoo yhtään tarkemmin ei voi olla huomaamatta että se on oikeasti täynnä vain harmaan eri sävyjä, tai ehkä jopa värejä, mutta koska ihmisen käsityskyky on rajallinen niin pidetään tämä nyt yksinkertaisena. 

Työttömyyden ja työn ideologia

 

Väittelin äskettäin erään henkilön kanssa “ideologisesti työttömistä” henkilöistä, tästä myyttisestä ryhmästä josta media tykkää säännöllisesti kirjoittaa juttuja ahkerien työläisten ja oikeistopolitiikkojen kauhisteltavaksi. Väittely äityi sen verran agressiiviseksi, että vaikka olen melko varma omista kannoistani koskien aihetta, päätin tutkiskella asiaa vielä tarkemmin varmistaakseni mitä mieltä oikeasti olen ja osaanko perustella mielipiteeni riittävän selkeästi. 

Monella tuntuu olevan käsitys että Suomessa on suuri ja alituisesti kasvava joukko ihmisiä jotka ovat ideologisesti työttömiä. Varmaankin kaikki kotimaista politiikkaa seuraavat ovat nähneet klipin Helsingin Sanomien alue- ja kuntavaalitentistä, jossa eduskuntapuolueiden puheenjohtajille esitettiin kysymys “Onko oikeudenmukaista muita kohtaan, että Suomessa terve ihminen voi elää pysyvästi sosiaalitukien varassa?” Jo se, että tällaista kysytään vaalitentissä, kertoo että monen mielestä tällainen ongelma on olemassa. Myös oikeistopoliitikkojen sekä heidän kannattajiensa viestinnästä on käynyt selväksi että he uskovat tämän olevan laajamittainen ilmiö ja että he uskovat että jonkinlaisen työtä karttavan ideologian omaavia ihmisiä on tässä maassa ongelmaksi asti. Minä en tunne yhtäkään tällaista ihmistä vaikka tunnen lukuisia, niin pitkä-aikaisesti kuin lyhytaikaisemminkin, työttömiä. 

Oma kantani tähän aiheeseen on typistettävissä yhteen ajatukseen: Terve ihminen ei halua olla tekemättä töitä. Terveellä ihmisellä tarkoitan tässä sekä fyysisesti että henkisesti tervettä ihmistä. Enkä ajattele henkisesti terveellä ihmisellä pelkästään sitä ettei tällä ole perinteisiä diagnosoitavia mielenterveysongelmia vaan ihmistä jonka elämä ja elämänhallinta on sellaisessa tasapainossa että ihmisen sisäsyntyinen tarkoituksen ja merkityksellisyyden kaipuu ajaa tämän hakemaan mielekästä tekemistä itselleen. Tämä mielekäs tekeminen ei tietenkään kaikkien kohdalla tarkoita välttämättä perinteistä työntekoa, mutta eipä sellaista kaikille ihmisille enää nykyään olekaan tarjolla, puhumattakaan tulevaisuudesta. Tekoälyn ja robotiikan yleistyessä, ja viedessä nykyisiä töitä pois ihmisiltä, meidän on määriteltävä uudelleen mitä tarkoitamme työllä ja miten palkitsemme kehittävää ja muille arvoa tuovaa tekemistä. 

Minun ajatustani siitä, että ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä ei halua olla toimettomana, tukee myös aikalailla kaikki perustulosta tehty tutkimus. Kun perustuloa on kokeiltu lukuisia kertoja eripuolilla maailmaa useilla eri vuosikymmenillä ja tutkittu sen vaikutusta ihmisten aktiivisuuteen sekä haluun löytää ja tehdä töitä, on aikalailla aina huomattu että se kasvaa eikä vähene, niinkuin perustulon kritisoijat usein väittävät. Kun ihmisten ei tarvitse käyttää aikaa ja henkisiä voimavaroja perustoimeentulonsa hankkimiseen ja sen stressaamiseen riittävätkö rahat ruokaan ja pakollisiin menoihin, he aktivoituvat työmahdollisuuksien ja muun mielekkään tekemisen hakemisessa. 

Vaikka elämme maailmassa joka pyrkii aivopesemään meidät pienestä pitäen uskomaan että jokaisen täytyy täyttää velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan tekemällä työtä ja että varallisuuden kerääminen ahertamalla on ihmisen korkein päämäärä, en osaa pitää työntekoa minään “perusvelvollisuutena”. Kukaan ei päätä syntyä tähän maailmaan, tai siitä mihin ja millaiseen yhteiskuntaan syntyy. Yhteiskunnasta ei myöskään käytännössä ole järkevästi mahdollista irtisanoutua tai jättäytyä sen ulkopuolelle. Kaikki eivät myöskään ole erinäisistä syistä kykeneväisiä ainakaan perinteisen ajatuksen mukaiseen työntekoon. Nämä ovat syitä miksi työntekoa ei voi mielestäni pitää yksilön yleisenä velvollisuutena. Ennemminkin näen että työnteko ja siitä koituva taloudellinen turva on oikeus, joka yhteiskunnan tulisi pyrkiä turvaamaan ihmisille. Työnteon tulisi olla kannattavaa ja työntekoon kannustimena pitäisi toimia siitä seuraava nousu elintasossa. Järjestelmä, jossa kansalaisten on pakko työskennellä vaikka työstä saatavalla palkalla ei elätä perhettä tai kartuta varallisuutta, on lähempänä orjuutta kuin hyvinvointiyhteiskuntaa. 

Itsekästä politiikkaa

 

Peruskoulussa meille opetettiin että politiikka on sitä kun ihmiset hoitavat yhteisiä asioitaan niistä yhdessä sopimalla. Demokratiassa tämä tapahtuu käytännössä niin että ihmiset äänestävät edustajia, joiden uskovat ajavan mahdollisimman hyvin heidän etujaan asioissa jotka ovat heille tärkeitä. Rikkaat äänestävät puolueita jotka lupaavat alentaa heidän verotustaan ja köyhät äänestävät puolueita jotka yrittävät estää sosiaalitukien leikkaamista. Ne joiden kodin lähellä sijaitsee suojeltu luontoalue jossa on mukava ulkoilla äänestävät niitä jotka haluavat suojella lähiluontoa ja ne jotka pelkäävät maahanmuuttajien tuhoavan heidän kotimaansa äänestävät niitä jotka lupaavat estää tämän. Mutta hetkinen… Eikös tämä ole aika kyyninen tapa ajatella politiikasta tai varsinkaan opettaa sitä? Ja eikö tämä johda siihen että tapa jolla teemme politiikkaa on todella lyhytnäköistä ja itsekästä? 

Minä en perusta äänestyspäätöstäni siihen, kenen uskon ajavan parhaiten taloudellista etuani. Sen sijaan perustan sen siihen, kenen uskon ajavan yhteiskuntaa suuntaan jonka koen olevan mahdollisimman järkevä ja oikeudenmukainen. Enemmän kuin oma toimeentuloni, minua huolettaa niiden toimeentulo jotka ovat heikommassa asemassa kuin minä. Osaksi siksi, että minulla on läheisiä ihmisiä jotka kuuluvat tuohon ryhmään, mutta eniten siksi että tiedän etteivät heikkoon yhteiskunnalliseen asemaan joutuneet ole itse syypäitä ahdinkoonsa eikä heidän rankaisemisellaan ole minkäänlaisia positiivisia seurauksia niin yhteiskunnan kuin yksilönkään tasolla. Sen sijaan tiedämme että sen lisäksi että suurilla varallisuuseroilla on melko suoraan korreloiva suhde lisääntyneisiin sosiaalisiin- sekä terveysongelmiin, ne myös hidastavat talouskasvua. 

Syön lihaa ja, vaikka olen yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä korvata sitä kasvisvaihtoehdoilla, syön sitä ympäristön, ja luultavasti myös terveyteni, näkökulmasta aivan liikaa. Tästä huolimatta olen sitä mieltä että tehotuotetulle lihalle pitäisi asettaa tuntuva haittavero. Olisin valmis siihen että omat ruokakustannukseni nousisivat ehkä huomattavastikkin, siksi että tiedän ettei lihan kulutus tällä tasolla tai tavalla ole ekologisesti kestävää. En nyt yritä maalata itsestäni mitään pyhimystä tässä, vaan ihmettelen aidosti sitä, miten itsekkäästi ja lyhytnäköisesti monet ihmiset tuntuvat ajattelevan. 

On säälittävä näky kun maailman etuoikeutetuimmassa asemassa olevat ihmiset, valkoiset miehet, itkevät kuinka heitä syrjitään nykyään. Ainoa olento koko tunnetussa historiassamme, joka on koskaan ollut etuoikeutetumpi kuin valkoinen mies on nykyään, on valkoinen mies joitakin vuosikymmeniä sitten. Jos se, että valkoisen miehen asema on tullut “alaspäin” tästä “huipusta” sen verran kun se tähän päivään mennessä on tullut, saadaksemme hiukan lisää tasa-arvoa ja oikeutta maailmaan, on mielestäsi aivan kestämätöntä, niin on syytä katsoa syvälle peiliin. 

Yksilöt ovat itsekkäitä ja tekevät itsekseen tyhmiä päätöksiä, jotka usein perustuvat ihmislajin evoluution seurauksena kymmeniä tuhansia vuosia sitten kehittämiin ja nykymaailmassa tarpeettomiksi, tai jopa haitallisiksi, muuttuneisiin selviytymiskeinoihin. Sen sijaan ryhmässä, kun yritämme esittää mahdollisimman hyvää versiota itsestämme ja peitellä itsekkäitä halujamme, teemme usein päätöksiä joihin harvat sen yksilöistä olisivat pystyneet itsekseen. Tämä tietenkin toimii vain kun ryhmä on tarpeeksi monimuotoinen. Liian samanlaisen ajattelutavan omaavien muodostamasta ryhmästä muodostuu helposti vain kaikukammio, eivätkä tyhmät päätökset suodatu pois vaan pahimmillaan vahvistuvat. Monimuotoisissa ryhmissä tehdyt yhteiset päätökset taas ovat se mekanismi jolla yhteiskuntamme on kehittynyt näinkin sivistyneeksi, suvaitsevaksi ja tasa-arvoiseksi. 

Sen sijaan että yritämme politiikassa vain ajaa omia itsekkäitä etujamme ja vältellä raskassoutuista avointa keskustelua asioista, meidän tulisi vaalia juuri yhdessä tehtyä, kompromisseihin johtavaa päätöksentekoa, sillä siinä piilee demokratian sydän. Demokratia ei ole sitä että muutama eniten valtaa itselleen haalinut bisnesmies päättää keskenään asioista oman mielensä mukaan. Oikea demokratia on hidasta ja raskasta, se on turhauttavaa, se ottaa silloin tällöin harha-askeleen sivulle tai jopa muutaman taaksepäin, mutta jos jaksamme luottaa siihen ja työskennellä sen eteen, on se paras tapa viedä yhteiskuntaamme ja koko ihmislajin kehitystä kohti parempaa tulevaisuutta. 

"Tavalliset ihmiset" ja palava maailma

Kaikki on tulessa. Seison aukealla ja kaikkialla ympärilläni metsä on tulessa. Minulla on käsissäni pieni ämpärillinen vettä ja yritän miettiä mihin sen heittäisin, mutta siitä ei ole sammuttamaan edes yhtä näistä liekehtivistä puista tai pensaista. 

Tämä ei ole uneni viimeyöltä, eikä kertomus Kalifornian maastopaloista, vaan kuvaus siitä miltä minusta tuntuu kun luen uutisia maailmassa tällä hetkellä tapahtuvista asioista. Käsissäni oleva pieni ämpärillinen vettä kuvaa panostani maailmassa. Vaikka se on aina ollut häviävän pieni, liian pieni sammuttamaan mitään tulta yksinään, ennen olen sentään osannut päättää minkä palavan pensaan päälle haluan sen milloinkin heittää. 

Trump. Taas…. Netanyahu ja Putin, vieläkin…. Palestiinassa ja Ukrainassa ihmiset joutuvat pakenemaan ja/tai taistelemaan henkensä edestä äärioikeistolaisten hirmuhallintojen murhatessa vihollisiaan. Sillä aikaa kun Yhdysvaltojen ja Israelin uskovaiset johtajat suunnittelevat yhdessä Gazan totaalista etnistä puhdistusta, Trumpin best boy, oligarkki Musk, myllää maailman “hienoimman” sivistysvaltion hallintoa todella kyseenalaisella tavalla. Myös euroopassa äärioikeisto voimistaa asemiaan ja lyö kädet yhteen kristillisten- ja “maltillisempien” oikeistopuolueiden kanssa ajaakseen maailmaa kohti 1950-lukua, vaiko sittenkin 1930-lukua? Suomessa hallitus leikkaa köyhimmiltä, ajaa terveydenhuoltoa ennen näkemättömään kriisiin ja hokee etteivät nämä ole arvovalintoja vaan ainoa vaihtoehto, näin on pakko tehdä. Kun ihmiset keskittyvät tappamaan toisiaan ja viemään toistensa ihmisoikeuksia, maailma lämpenee hallitsemattomasti. On kuivuutta, tulvia, maastopaloja ja samaan aikaan ihmiset ovat lakanneet välittämästä. Ainiin, ja Aleksikin kuoli, saatana. 

Oliko se natsitervehdys? No, kyllähän kaikki ymmärtävät ettei Musk mikään natsi ole. Natsithan olivat saksalainen äärioikeistolainen puolue ja eihän Musk ole missään tekemisissä sellaisten kanssa, eipäs kun… No, jos se tervehtii yleisöä kuin natsi ja on poliittiselta kannaltaan kuin natsi niin onko se silloin natsi? Totta puhuen en usko että Musk on oikeasti ajatusmaailmaltaan kovin lähellä natseja, mutta hänestä saamani kuvan perusteella hän on sellainen tyyppi, että on hyvin voinut Trumpin virkaan-astujaisia edeltävänä iltana vitsailla kavereidensa kanssa että “hehee, mä voin hyvin tehdä vaikka natsitervehdyksen huomenna ilman mitään seuraamuksia”. Ja se, että meillä on niin suuressa vallassa tuollaisia ihmisiä, on todella pelottavaa. 

Sanotaan ettei pitäisi lietsoa kahtiajakoa. Pitäisi yrittää ymmärtää kaikkia ihmisiä. Mutta mitä ajatella tässä ajassa jossa “tavalliset ihmiset” äänestävät tuomitun seksuaalirikollisen maailman johtavan sivistysvaltion johtoon, jossa “tavallisten ihmisten” mielestä on ok että ministerinä toimii ihminen joka on kirjoitellut väkivaltafantasioitaan julkisesti nettiin, jossa "tavalliset ihmiset" hekumoivat ajatuksella tiellä istuvan mielenosoittajan yli ajamisesta, jossa “tavallisten ihmisten” mielestä on oikeutettua vastata terrori-iskuun kansanmurhalla ja jossa “tavallisten ihmisten” mielestä on radikaalia kun joku puolue ehdottaa että verotettaisiin enemmän rikkailta. En tiedä. Samuli “Aleksi” Jussheikki viljelee Tuomas Kyrön “Aleksi Suomesta” -kirjassa lausetta “kyllä te vielä hoksaatte”. En tiedä uskonko enää että ihmiset tulevat koskaan hoksaamaan. 

Oikeiston fundamentalistinen ideologisuus

 

Voisi sanoa että on käynyt melkeinpä tavaksi ja säännöksi että muihin aatesuuntauksiin kuuluvat syyttävät vasemmistolaista ajattelua ja politiikkaa naiiviksi ja sen edustajia idealisteiksi. Mutta kun tarkastelee nykypäivän politiikkaa käy mielestäni selväksi että oikeisto on tällä hetkellä se puoli poliittisesta spektristä joka on vahvemmin ideologinen, usein jopa fundamentalistiselle tasolle. 

Vasemmistolaiset ajatussuuntaukset kärsivät vakavan takaiskun Neuvostoliiton ja muiden ”kommunististen” valtioiden osoittauduttua pahasti epäonnistuneiksi kokeiluiksi, joiden yhteiskuntajärjestys oli todellisuudessa lähempänä fasismia kuin mitään sosialistista systeemiä. Tästä erheestä vasemmisto maksaa vielä nykyäänkin kovaa hintaa, kun enemmistö äänestäjistä rinnastaa virheellisesti nykyaikaisen vasemmistolaisen politiikan neuvostokommunismiin. Asiaa ei tietenkään auttanut se seikka, että iso osa vasemmistolaisista yritti pitää kiinni uskostaan neuvostokommunismin hyvyyteen ja toimivuuteen vielä aivan liian kauan sen jälkeen kun se oli osoittautunut täydelliseksi epäonnistumiseksi. 

Näistä ajoista on jäänyt vasemmistolaiselle politiikalle trauma, joka aiheuttaa sen että vasemmistopoliitikot eivät nykyisin uskalla olla liian ideologisia, vaan politiikkaa tehdään hyvin käytännönläheisesti, konkreettisia ratkaisuja hakemalla ja luomalla. Tämä taas puolestaan aiheuttaa sen että vasemmisto on nykyään todellisuudessa kiinni aivan eri tavalla kuin oikeisto. 

Siinä missä vasemmisto yrittää parantaa maailmaa pieni pala kerrallaan siellä missä parannusta milloinkin eniten tarvitaan, oikeisto toistaa tyhjiä hokemiaan vapaista markkinoista ja valumaefektistä, joiden toimivuus on osoitettu kyseenalaiseksi aikoja sitten, ja uskoo kapitalismin sekä ikuisen talouskasvun kiistattomaan pyhyyteen kuin mikäkin fundamentalistilahko. 

Tämä näkyy hyvin myös nykyisen oikeistohallituksen toimissa ja tavassa jolla niitä pyritään viemään läpi. Orpo sanoo että hallitus on valmis kuuntelemaan asiantuntijoita ja kaikkia osapuolia kaikissa asioissa, mutta tämä kuuntelu ei käytännössä vaan johda mihinkään. Iso joukko talouden ja työmarkkinoiden tutkijoita ja asiantuntijoita on hallitusohjelman julkistamisesta asti yrittänyt julkisessa keskustelussa sanoa että he eivät koe hallituksen toimia järkevinä tai toimivina tavoitteisiin nähden. Työntekijäliittojen johtajat taas ovat toistuvasti kertoneet että hallitus ei ole missään vaiheessa edes yrittänyt käydä oikeita neuvotteluja työmarkkinauudistuksista vaan tuntuu siltä että hallitus kokee oikeudekseen jyrätä keksimänsä muutokset läpi. Muutokset jotka eivät suurilta osin perustu minkäänlaiseen tutkittuun tietoon vaan kumpuavat hallituksen ideologisista näkemyksistä. 

Silti tämän päivän oikeistopolitikot ja nykyinen hallitus eivät millään suostu myöntämään toimintaansa ideologiseksi. Niin paha mörkö koko ideologisuuden käsite oikeistolle on, ja siksi se on niin sokeasti oman ideologisuutensa vietävissä.  

Oikeiston ideologisuus saattaa osin myös linkittyä uskonnollisuuteen, sillä oikeisto on keskimäärin huomattavasti uskonnollisempaa kuin vasemmisto. Uskonnollisuus liittyy ideologisuuteen tietenkin sillä, että uskovainen ihminen on oppinut ja tottunut uskomaan asioihin sokeasti ilman todisteita ja tunteidensa, tai jonkun toisen tunteiden, perusteella. Tämä sama, sanotaanko sitä nyt vaikka kiltisti ominaisuudeksi, saa oikeistolaisen uskomaan siihen että on sukunsa ja kavereidensa kanssa ansainnut paikkansa yhteiskunnan ylemmällä portaalla, koska on tehnyt sen eteen ahkerasti ja periksiantamattomasti töitä kun taas Kontulan ostarilla pulloja keräävä vanhus sen sijaan on ollut laiska ja tyhmä ansaitakseen karumman kohtalonsa. 

Kun esimerkiksi neurotutkimus on vienyt tieteellistä ymmärrystämme ihmisestä ja todellisuudesta niin pitkälle, että on kovin vaikeaa tieteeseen vedoten enää perustella luokkajaon oikeutusta tai varallisuuden periytymistä, on näistä hyötyvän täytynyt alkaa kaivamaan ideoita joilla perustella epätasa-arvoa ylläpitäviä rakenteita itselleen ja muille. Tähän useimmiten valjastetaan vanhoja ideoita siitä miten yhteiskunta ja talous toimii, ajalta jolloin tiede ei ollut vielä todistanut vapaata tahtoa illuusioksi. Yksi tällaisista ideoista on valumaefekti, englanniksi trickle-down effect, joka yksinkertaistettuna pitäisi toimia niin että kun varakkailla ihmisillä ja isoilla yrityksillä menee taloudellisesti hyvin, tästä varakkuudesta valuu alemmille yhteiskunnan luokille osa ja näin kun ylemmän luokan hyvinvointia lisätään, hyvinvointi lisääntyy kaikilla. Ongelmahan tässä kaikessa on vain se, ettei yhteiskunta tai talous näytä lukuisien tutkimuksien tai kokemusten mukaan toimivan mallin kuvaamalla tavalla.

Kapitalismi syntyi aikanaan tarpeesta päästä eroon erilaisista orjuuden muodoista ja liian paljon valtaa omaavista hallitsijoista. Usein sen pyhyyttä ja oikeutusta nykyaikana perustellaan sillä että se on tuonut meidät nykyiseen kehityksen pisteeseemme. Vaikka tämä onkin varmasti isolta osin totta ja kapitalismin tärkeää asemaa ihmiskunnan kehityksessä ei voi kiistää, ei se mielestäni toimi perusteluna sen toimivuudelle nykymaailmassa. Voidaan esimerkiksi argumentoida melko pätevästikin että sota kiihdyttää teknologista kehitystä, mutta se ei tarkoita sitä että sota olisi yhteiskunnalle tai maailmalle positiivinen tai tavoiteltava ilmiö. Hyviä esimerkkejä kapitalismin ongelmista ovat esimerkiksi suunniteltu vanheneminen, englanniksi planned obsolescence, eli tuotteiden suunnittelu ja valmistus niin etteivät ne kestä niin kauaa kuin voisivat että niitä saataisiin myytyä enemmän, tai vaikkapa Amazonin tai muiden suuryritysten työntekijöiden työolot jotka ovat joissain tapauksissa jopa huonompia kuin orjien olot olivat monissa historian yhteiskunnissa. 

Kahtiajako tieteeseen luottavan, uudistuvan vasemmiston ja perinteisiin arvoihin ja vanhentuneisiin ideoihin uskovan oikeiston välillä kasvaa ja kärjistyy. Ennen edistysmielinen kokoomus on nykyään lähes yhtä konservatiivinen kuin persut ja kristillisdemokraatit. Jos kristillisdemokraatit edustavat uskontoa ja persut isänmaata niin kokoomukselle jää sitten ”koti, uskonto ja isänmaa” -kolminaisuudesta edustettavakseen ”koti”. Harmi vaan että nykyisen hallituksen politiikka lähinnä rikkoo niitä sen sijaan että vahvistaisi tai rakentaisi koteja tai kotimaata. 

Sota taannuttaa meidät

Suomi on elänyt jo melkein kahdeksankymmentä vuotta rauhassa. Osaa tuosta ajasta toki varjosti kylmä sota ja sen erilaiset vaiheet ja uhkakuvat, mutta senkin päättymisestä viimeistään Neuvostoliiton hajoamiseen on jo kolme vuosikymmentä, ja jo sitäkin ennen saimme elää melko rauhassa ilman akuuttia pelkoa sodasta. Tilanne kuitenkin muuttui radikaalisti kaksi vuotta sitten kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Ennen tätä oli helppoa olla pasifisti. Luin Tuntemattoman sotilaan teini-ikäisenä ja sen kuvaus sodan mielettömyydestä sytytti nuoren pojan mielessä kipinän joka realisoitui myöhemmin aseistakieltäytymiseksi ja joka on muodostanut suuren osan identiteettiäni ja maailmankatsomustani koko aikuisikäni. Tämä naapurimme hyökkäys ja täysimittainen sota toista valtiota vastaan on kuitenkin tehnyt maailmasta entistä harmaamman, mustavalkoisen sijaan, ja pakottanut minutkin tarkastelemaan pasifismiani ja suhdettani sotaan uudesta näkökulmasta. 

Omalla kohdallani syvä kunnioitus ihmiselämää kohtaan ajaa ohi omaisuuden tai vaikka maa-alueiden puolustamisesta, jota sota usein on. Jos uhattuna on kuitenkin maa-alueiden sijaan, tai luultavimmin lisäksi, yhteiskuntajärjestys johon kuuluvat tietyt elämäntavat ja arvot joita arvostan ja joiden haluan kehittyvän yhä eteenpäin jotta maailma voisi kehittyä parempaan suuntaan, onkin asetelma huomattavasti vaikeampi. Kunnian puolustaminen väkivallalla on minusta tuntunut aina jotenkin luolaihmisen käytökseltä, mutta entäpä tasa-arvon tai muiden ihmisoikeuksien? Jos joku on joutumassa pahoinpitelyn tai raiskauksen uhriksi, ei varmasti löydy montakaan ihmistä joka ei hyväksyisi jonkinasteisen väkivallan käyttämistä tämän estämiseksi. Ennaltaehkäisystä tai rangaistuksista saammekin sitten jo paremmin väittelyn aikaiseksi, mutta jätetään rangaistuspolitiikka suosiolla toisiin kirjoituksiin. 

Kun yhteiskunta alkaa valmistautua sotaan, joutuu se tavallaan nostamaan hyllylle sellaisia asioita kuin vaikkapa sosiaalisen kehityksen, kansan sivistämisen tai tasa-arvon kehittämisen, joihin ei riitä valtion tai kansalaisten resursseja tai voimavaroja. Yhteiskunta ja sen muodostavat ihmiset joutuvat tavallaan muuttamaan itsensä jonkinlaiseksi kehittymättömämmäksi apinalajiksi joka ei ole yhtä älykäs, mutta jolla on isommat lihakset ja suorempi yhteys luontaisiin vietteihinsä, kuten itsensä puolustamiseen. Tämä on tarpeellista, sillä tunneälykäs sivistynyt ja tiedostava ajattelija ei ole kaikkein paras ihminen sotilaaksi. Kuitenkin olemme varmaan kaikki yhtä mieltä siitä että tämä ei ole tavoiteltava suunta ihmislajin tai yhteiskuntamme kehitykselle. Siksi meidän tulisi tiedostaa sota ja siihen varautuminen pakollisina töyssyinä kehityksessämme kohti parempaa tulevaisuutta sen sijaan että se olisi jotenkin varteenotettava vaihtoehto ihmiskunnan pysyväksi suunnaksi. 

Sosiaalisessa mediassa törmää ajoittain oikeistokonservatiivien viljelemään, kirjailija G. Michael Hopfilta lainattuun ajatukseen, joka kääntyy suomeksi jotakuinkin näin: ”Kovat ajat luovat vahvoja miehiä, vahvat miehet luovat hyviä aikoja, hyvät ajat luovat heikkoja miehiä ja heikot miehet luovat kovia aikoja.” Tämä aforismi on siitä nerokas että sen totuudellisuutta on vaikea kiistää. ”Näinhän se menee” on ajatus joka tulee helposti mieleen. Oikea kysymys kuitenkin olisikin ehkä esimerkiksi että ovatko ”vahvat miehet” jotenkin parempia kuin ”heikot miehet” tai onko sellainen ”vahvuus” jota kovat ajat luovat ylipäätään jotain tavoiteltavaa? Suomessa kipuillaan vieläkin talvi- ja jatkosodan aiheuttamien monisukupolvisten traumojen kanssa kun nämä ”vahvat miehet” opettivat lapsiaan käsittelemään tunteitaan viinalla, väkivallalla ja vaikenemisella. 

Sotaan valmistautuvassa tai varautuvassa yhteiskunnassa käynnistyy mekanismeja, joista osa on tiedostamattomia ja osa tiedostettuja, ja joiden toteutumista olemme voineet seurata euroopassa oikeiston ja äärioikeiston valtaan nousussa lukuisissa maissa. Ei ole olemassa ongelmatonta isänmaallisuutta. Patriotismin aatteeseen kuuluu aina sisäänrakennettuna ajatus siitä että me ja meidän valtiomme ja/tai kansamme on parempi kuin muut ja se luo asetelman meistä ja muista, joka on ihmisiä erotteleva ja potentiaalisesti hyvin vaarallinen, niinkuin voimme vaikka euroopan historiasta tarkastella. 

Onko sitten kiihkoisänmaallisuus tai siihen usein liittyvä äärioikeistolaisuus jotenkin hyväksyttävämpää silloin kun maa käy sotaa tai on varautumassa sellaiseen? On melko vaiettu fakta että Ukrainassa oli ennen Venäjän hyökkäystä todella vahvassa asemassa oleva ja kasvava äärioikeistolainen liike. Olemme Suomessakin nauraneet Venäjän sepityksille ”natsijahdista”, vaikka niille on oikeasti olemassa jonkinlainen todellisuuspohja. Ja selvyyden vuoksi sanottakoon että ei, se ei ole hyväksyttävä syy hyökätä mihinkään maahan ja tilanteesta naurettavan tekeekin se että Venäjä on itse yksi maailman äärioikeistolaisimmista maista. 

Kukaan ei varmaankaan kiistä etteikö terveydenhuoltojärjestelmä lääkäreineen ja hoitajineen olisi yksi hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareista ja kansan terveyden ylläpitäminen ja kehittäminen olisi tärkeä ja tavoiteltava asia. Silti luultavasti juuri kenenkään mielestä yhteiskunta joka onnistuu pitämään kansalaisensa pisimpään elossa ei ole automaattisesti paras yhteiskunta, vaan todelliset yhteiskunnan ”hyvyyden” mittapuut ovat jotain aivan muuta. Samalla tavalla voimme varmasti olla yhtä mieltä siitä ettei itseään pisimpään ulkopuolisilta uhilta puolustava valtio ole välttämättä, tai edes todennäköisesti, mitenkään paras valtio. Puolustusvoimat tai valtion puolustus yleisemmin on siis samankaltainen järjestelmä kuin vaikkapa terveydenhuolto tai oikeuslaitos, jolla pyritään mahdollistamaan yhteiskunnan pystyssä pysyminen ja sen kansalaisten turvallisuus. 

Siinä missä sota tai ainakin siihen varautuminen voi olla välttämätöntä tai ainakin helpoin tapa suojella elintapaamme ja meille rakkaita asioita ja arvoja, meidän täytyy kuitenkin muistaa ettei sotilaallisesti vahva yhteiskunta ole itsessään mitenkään tavoiteltava asia vaan keino suojella saavutettua kehitystä, ja siksi meidän täytyy pitää huolta että se mitä sillä suojellaan pysyy suojelemisen arvoisena. 

Miksi olen vasemmistolainen?

Helpoin ja objektiivisesti katsottuna varmaan myös oikein vastaus tähän kysymykseen olisi varmaankin se että synnyin suhteellisen köyhään perheeseen, johon 90-luvun lama oli osunut ikävästi, Vantaalle, jossa olen sittemmin asunut koko ikäni. Molempien vanhempieni suvut ovat kotoisin Karjalasta ja ymmärtääkseni historialtaan aikalailla punaisia. Sain melko uskonnottoman kasvatuksen ja perheessäni arvostettiin aina kulttuuria ja taidetta enemmän kuin vaikkapa bisnestä tai politiikkaa. Nämä ovat kuitenkin seikkoja jotka vastaavat ehkä paremmin kysymykseen ”miksi minusta tuli vasemmistolainen?” kuin kysymykseen ”miksi olen vasemmistolainen?”. Tällainen kysymys omasta poliittisesta näkemyksestä on sellainen johon toivoisin jokaisen vaaleissa äänensä antavan osaavan edes jollain tapaa vastata ja poliittisen näkemyksensä ja laajemman maailmankatsomuksensa yhteyttä soisi kaikkien edes joskus pysähtyvän pohtimaan. Huomasin myös miettiväni että tällaisia pohdintoja olisi mielenkiintoista kuulla esimerkiksi tutuilta poliitikoilta tai muilta julkisuuden henkilöiltä, sillä nykyään ainakin Suomessa on aivan liian vähän keskustelua jossa tämänkaltaisia perustavanlaatuisia asioita pohdiskeltaisiin. Avaan tässä nyt siis lyhyesti omaa ajatteluani ja sitä miksi se on johtanut minut vasemmiston polulle. 

Kaksi maailmankatsomustani eniten kuvaavaa aatetta ovat ateismi ja vasemmistolaisuus. Nämä kaksi linkittyvät mielestäni vahvasti toisiinsa. Vasemmistolaisuus ei ole, ainakaan minun kohdallani, vain puoluepoliittinen kanta vaan koko maailmankatsomukseni peruspilareista johdettu ja johtuva poliittinen näkemys. Näkemys siitä miten yhteiskuntia pitäisi hoitaa ja millä tavalla ihminen voisi lajina kehittyä eteenpäin. Voisi sanoa että vasemmistolaisuuteni johtuu hiukan paradoksaalisesti samaan aikaan sekä uskonpuutteestani ihmisen hyvyyteen, kyvykkyyteen ja kehitysmahdollisuuksiin, että uskostani ihmisen hyvyyteen, kyvykkyyteen ja kehitysmahdollisuuksiin. Uskonpuute kohdistuu ihmiseen ja ihmisiin yksilöinä kun taas uskoni kohdistuu ihmiseen lajina, yhteiskuntina ja ryhminä. 

Ateismini saa minut uskomaan jumalien tai sielun sijaan fyysiseen maailmaan ja siihen että esimerkiksi ihmisen ”tietoisuus” on vain osa monimutkaisten aivojemme luomaa subjektiivista kokemustamme. Samasta syystä en oikein osaa uskoa vapaaseen tahtoon. Olemme kaikki geeniemme, kasvatuksemme ja ympäristömme summia enkä näe miten tähän yhtälöön sopisi se että ihmiselle syntyisi jostain vapaa tahto. Tutkimuksissa on todistettu esimerkiksi että vaikkapa päättäessämme liikuttaa omaa kättämme, aivoissamme on annettu käsky tästä liikkeestä noin 300 millisekuntia ennen kuin ihminen ”tekee päätöksen” liikkeestä. Tämänkaltaiset tutkimustulokset sotivat vapaan tahdon käsitystä vastaan. 

Oikeistolaisen ja vasemmistolaisen ajattelun pohjimmainen ero on nähdäkseni siinä millaisena nähdään yksilön vastuu yhteiskunnassa tai maailmassa. Kärjistetty oikeistolainen näkee että yksilö on yksin vastuussa omasta onnestaan sekä kolikon kääntöpuolella myös rikkomuksistaan ja hän ansaitsee molemmissa tapauksissa sen minkä näiden seurauksena saa. Jos uskoo, niinkuin minä, että ihminen on geeniensä, kasvatuksensa ja nykyisten sekä menneiden ympäristötekijöiden summa eikä hänellä ole, ainakaan perinteisesti miellettyä, vapaata tahtoa on vaikea nähdä että yksilön pitäisi yksin olla ”oman onnensa herra” tai maksaa rikoksistaan ”silmä silmästä” -periaatteella. Hyvätuloiseen perheeseen korkeasti koulutetuille vanhemmille syntynyt lapsi ei ole itse ansainnut onneaan millään tapaa, siinä missä huono-osaisten päihdeongelmaisten lapsikaan ei ole ansainnut epäonneaan. Yhteiskunnan tehtävä on yrittää vähentää tämänkaltaisia eroja yksilöiden mahdollisuuksissa menestyä elämässään. 

Ihminen ei ole biologisesta näkökulmasta katsottuna kehittynyt tai muuttunut juuri lainkaan tuhansiin vuosiin. Ruumiimme ja aivomme ovat käytännössä fysiologisesti samanlaiset kuin ihmisillä jotka elivät vaikkapa 5000 vuotta sitten. Jos 3000 vuotta ennen ajanlaskun aloittamista syntynyt vauva tuotaisiin nykyaikaan ja kasvatettaisiin kuin keskiverto lapsi nykyään kasvatetaan, emme mitä luultavimmin huomaisi siinä mitään erikoista. Siitä huolimatta että evoluutio ei ole ehtinyt kehittämään ihmisyksilöä juuri ollenkaan tänä aikana, olemme viimeisten muutamien tuhansien vuosien aikana kehittyneet sivilisaationa käsittämättömän paljon ja olemme luoneet yhteiskuntia, innovaatioita ja kokonaisen maailman josta 5000 vuotta sitten elänyt ihminen ei olisi osannut edes uneksia. Yksi tärkeimmistä innovaatioista joka mahdollisti yhteiskuntien, ja samalla ihmislajin, kehityksen tähän pisteeseen oli kirjoitustaito, joka syntyi juuri noin 5000 vuotta sitten ensin tarpeesta listata omistuksia ja veroja. Kirjoitus muutti maailmaa radikaalisti, sillä enää ei oltu vain yksilöiden tietojen, taitojen ja muistin varassa vaan tietoa voitiin tallentaa ja jakaa muille aikalaisille sekä tuleville polville ja näin kaikkien ei enää tarvinnut aina aloittaa oppimista enemmän tai vähemmän alusta, vaan tieto ja osaaminen alkoivat kasaantumaan. 

Kun tuomme nämä ajatukset yhteen ja nykyiseen reaalimaailmaan ne näyttävät mielestäni sen että oikeiston ajatus siitä että yhteiskunnan ja yleisemmin maailman kehitys ja ylläpito pitäisi jättää yksilöiden vastuulle on mielestäni naiivi ja toimimaton. Lempiesimerkkini tästä on hyväntekeväisyys, joka on todettu todella huonosti toimivaksi laastariksi yhteiskunnallisiin ongelmiin. Laastarin voi laittaa vain pinnassa oleviin haavoihin ja se on toimiva apu vain riittävän pieniin pipeihin. Jos ongelmien hoitamisen jättää yksilöiden hyväntahtoisuuden varaan, niin kuin monet oikeistolaiset tahtoisivat, saavat apua vain näkyvimmät, seksikkäimmät ja söpöimmät kohteet. Se mitä oikeisto tykkää kutsua ”vasemmistolaiseksi hyysäyspolitiikaksi” on tosiasiassa ainoa keino varmistaa että hyvinvointi jakautuu tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Voimme nimittäin historiasta tarkastella miten ihminen on saanut aikaan ihmeellisiä saavutuksia, ottanut järisyttävän suuria kehitysaskeleita ja luonut vakaita yhteiskuntia kun se on kokoontunut erilaisiin ryhmiin ja yhdessä päättänyt asioista, kirjannut nämä päätökset ylös ja valvonut niiden toteutumista.